Retkihaaste: Ruskon ryteiköt

 Retkihaasteen retket alkaa tältä vuodelta olla pulkassa. Metsään kuitenkin mieli halajaa heti, kun aurinko pikkaisenkin pilkistää tänne synkkään Pohjolaan. Tällä kertaa Ruskon ryteikkö voitti Turun linnan retkikohteena.
 Ystävän innoittamana olin löytänyt retkipaikka.fi:stä jälleen vinkin, miten saavuttaa Ruskon Kullaanvuori. Ohje oli hieman eksoottinen: jossain puolivälissä Ruskontietä Ruskon kirkon ja Rivieran välissä on tie, joka vie luontopolun alkupisteille.
Tokihan sieltä sellainen löytyi, mutta jos ei tietäisi etsiä, ei kyllä löytäisi. Sen verran oli kuluneet ja harmaantuneet kyltit. Savista ja upottavaa peltotietä ajellessa mietin, päästäänköhän me ikinä sieltä metiköstä takaisin.
 Vaan kyllä kannatti jälleen kerran. Jo matkalla näimme aivan upeita metsiköitä ja pusikoita, sekä puiden lomasta pilkahtelevia vesistöjä. Alueellahan kiertää jopa 11 km:n pituinen ulkoilureitti, jonka haluan kyllä jossain vaiheessa kulkea. 
 Meidän ulkoilu oli hieman hätäinen ja taivalsimme metsikössä vain kilsan tai pari. Sekin oli kyllä todella antoisaa. Alkumatkasta polut olivat todella kuraisia ja upottavia, kalliot taas märkiä ja liukkaita. Osittain jopa pelottavia.
 Kallioilla kasvoi ihania kanervikkoja ja varpuja.
 Näköalatorni löytyi helposti, ja se oli todella pieni ja soma.
 Oikeastaan vasta tämän reissun myötä aloin ymmärtämään, miksi rakentaa näköalatorni keskelle metsikköä. Maisemat olivat upeat.
 Metsä ympärillämme tuntui olevan liekeissä ja puiden lomasta nousi usvaverhoja. Tunnelma oli taianomainen.
 Välillä aurinko valaisi maiseman, jolloin saattoi nähdä silmänkantamattomiin. Tai ainakin Turkuun ja Raisioon.
 En olisi millään malttanut lähteä pois näköalatornilta, vaan olisin halunnut jäädä ihailemaan maisemia pitkäksi aikaa.

 Kallioilla kasvoi ihania kippuramäntyjä.
 Paluumatkalla löysimme alueen Hiidenkirnun keskeltä luontopolkua, aivan kuten sen siellä luvattiin olevankin. Pieni tuo oli, eikä sitäkään olisi löytänyt tai huomannut, ellei sitä olisi etsinyt.
 Kullaanvuoren hiidenkirnua kutsutaan Mustaksi padaksi. Nimi sopii sille mielestäni oikein hyvin.
 Auringosta on saanut nauttia ihan liian vähän marraskuussa. Miten energisoivaa se onkaan kaikin puolin.
 Tämänkertainen heijastus on yksi koko vuoden suosikeistani. Ehkä Teijon suolammet, niiden tyyneys ja hiljaisuus kurkien huuto taustalla vie ykkössijan. Mutta miten kiehtova ja kaunis tämäkin oli. Ehkä vahvana kakkosena.

 Jotenkin tykkään ihan hirveästi näistä vanhoista pusikoista. Jokin niissä kiehtoo.
 Ajatukset alkavat olla jo ensi vuodessa, ja ilokseni kuulin, että ensi vuodelle on tulossa uusi retkihaaste. Aion niin ottaa haasteen vastaan, sillä minulla on vielä lukemattomia paikkoja listalla, minne mieli halajaa.
Metsä ja luonnonsuojelu on muutenkin noussut jotenkin vahvasti mukaan arkeeni. Sen parissa tulen varmasti vielä aikaani lähiaikoina enemmänkin viettämään.
Olen myös miettinyt, että tämä Talo Raunistulassa blogini ei ehkä ole paras alusta kirjoitella reissuistani, ja kaipaisin hieman jotain yhteisöä ympärilleni. Jotenkin blogin sisältö on muuttamassa muotoaan. Alunperinhän kirjoittelin vain omaksi huvikseni itselleni. Nyt olisi kiva laajentaa omaa innostusta muillekin.

Näissä tunnelmissa totean, että tämä retki täyttää montakin retkihaasteen kohtaa:
- kohde jossa en ole aiemmin käynyt
- luonnonsuojelualue
-kohde jota ystäväni suositteli

Kommentit